Lolita (1962)

Kubrick oli varsin viehättynyt Vladimir Nabokovin kontroversaaliin kirjallisuuden merkkiteokseen, jossa keski-ikäinen eurooppalainen professori alkaa Yhdysvaltoihin muutettuaan himoita vuokraemäntänsä sarjiksia  ahmivaa, purkkaa jauhavaa teinityttöä ja nai leskirouvan, lehmän, kuten tätä herttaisesti päiväkirjassaan kuvailee, päästäkseen lähelle todellista kiinnostuksensa kohdetta.

Nabokovin kirja on kielellisesti hyvin koukuttava ja sen elokuvaaminen melkoinen haaste mihin tahansa maailman aikaan. Ensimmäisellä katselukerralla en kokenut sen edes olevan täysin onnistunut siinä. Osa kriitikoista arvosteli sitä ilmestyessääm erotiikan puutteesta ja nimiroolin esittäjää, Sue Lyonia, liian vanhaksi ja ulkomuodoltaan kypsäksi ollakseen tarinan nymfetti(!) Hän oli rooliin valittaessa noin kolmetoistavuotias naapurin tyttö Ville Vallattomasta..

Kubrick koki itsekin elokuvan kauneusvirheeksi erotiikan puutteen, joka tietysti johtui sen aikaisesta sensuurista, mutta olen kyllä itse varsin tyytyväinen että graafinen intiimiys jää korkeintaankin hiusten silittelyksi tai varpaankynsien lakkaamiseksi. Tällaisenaankin se välittää varsin hyvin koko tunnekaaren silkasta himosta välittämiseen, mustasukkaiseen, omistushaluisuuteen ja ehkä häpeää paikkailevaan pahoitteluun. Rakkaus ei ole välttämättä oikea sana missään vaiheessa.

Mitä tulee Sue Lyoniin, hänen ikäänsä tai aikuismaisuuteen, en voi kertakaikkiaan käsittää siihen kohdistuvaa arvostelua. Enkä voisi kuvitella parempaa Lolitaa maailmassa kuin hänet. Neljän vuoden aikavälillä tapahtuvassa tarinassa Lyon ottaa hahmonsa haltuun, tuoden jokaisen eleen ja lausuen jokaisen kommentin tavalla, joka korostaa erityistä viehätystä juuri tiettyihin piirteisiin tietyn ikäisessä tytössä, jota pakkomielteestään kärsivä professori Humbert Humbert kokee.

Kubrickin elokuva sivuuttaa psykologisen motiivin joka Humbert Humbertilla kirjassa on. Kasvuiässä koettujen ensikokemusten kriittinen merkitys aikuisiän tuntemuksiin konkretisoituu tytössä, joka on kuin lapsuuden rakkaus tai himon kohde uudelleensyntyneenä.

Lolitan myöhempi filmatisointi vuodelta 1997 sekä velloo tyttölapsen erotisoinnissa että heijastaa vahvaa syy-seuraus kuviota professorissa. Ei lainkaan huono versio sekään, vaikka onkin totaalisesti sivuutettu ja unohdettu. Mielenkiintoista kyllä, jopa uusi versio oli ilmestyessään paheksuttu ja sensuroitu, 35 vuotta Kubrickin Lolitan jälkeen. James Masonista en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta Jeremy Irons on alkanut hieman inhottaa sittemmin, joten ilmeisesti rooli on vedetty jokseenkin pieteetillä läpi.

Sue Lyonin upea roolisuoritus on yksi kahden muun ilmiömäisen joukossa. James Masonia en laske niihin, vaikka hän hyvin muiden suorituksia heijastaakin. Ensinnäkin, Shelley Wintersin suoritus Lolitan hyväuskoisena leskiäitinä. Hänet on kuvattu hyväntahtoisena hölmönä ja Humbert Humbertiin  toivottomasti rakastuneena sinisilmäisenä raasuna, joka yrittää parhaansa mukaan pysyä ajan ja tilanteen hermolla, vaikka on suistunut siltä jo aikaa sitten. Maailman julmuus häntä kohtaan tuntuu aidosti melko pahalta.

Peter Sellers ilman muuta on loistava, vaikka elokuvan teatraalinen alkukohtaus ei annakaan odottaa kaikkia niitä huikeita tulevia tähtihetkiä. Kilpakosija monen naamion takaa heittää surrealistisen nerokkaita monologejaan tyhjän päällä kituvalle Humbert Humbertille, joka on auttamattoman kujalla tapahtumien todellisesta kulusta.

Lyyrinen kirja on kuin onkin loppujen lopuksi saatu tehtyä hyvin lyyriseksi elokuvaksi, vaikkei välttämättä samoilla funktioilla. Jo pelkästään paljas sanojen kanssa leikittely ja soljuvuus läpi elokuvan on erittäin taitavaa. Aloin katsomaan elokuvaa suomenkieliset tekstitykset päällä, mutta ne oli pian otettava pois ylimääräisenä häiriötekijänä joka ei tehnyt kunniaa sanoille eikä niitä esiintuoville lausujille.

Ympärillä olevat ihmiset, tanssiaisten (yksi useista vahvoista Kubrick-elementeistä elokuvassa) väki tutuista tuntemattomiin, naapurit ja kylänmiehet, kaikki ovat merkittävässä roolissa. Kaikkien ympärilläolevien vihjaileva sanailu tekee elokuvasta huikean mustan paranoiakomedian. Kuten Billy Wilderin Kesäleskessä, miespääosan pääkopassa myllertää sairaalloisen mielikuvituksen luomia kuvia jokaisen lähipiirissä olevan epäpuhtaista ajatuksista ja haluista Lolitaa kohtaan.

Nuoruudessa koetun menetyksen vuoksi, jota elokuvassa ei missään vaiheessa kerrota, pakkomielle on rakentunut Humbert Humbertiin tavalla jota ei voi kitkeä pois. Mustasta huumoristaan, jopa slapstick-kohtauksistaan huolimatta elokuva kertoo yhdellä tasolla ihmismielen musertavasta tekijästä, sattuman sanelemasta mielen oikusta, jonka kanssa joutuu elämään koko ikänsä. Sille ei ole parannuskeinoa ja tämän ihmisen pimeän puolen piilottaakseen olisi vain suljettava koko puoli itsestään muiden silmissä.

Kuten pelottavan hyvin tiedämme, kaikki tuolla ulkona ei pysty omia fiksaatioitaan pitämään sisällä, ja kun ongelman välikappale kasvaa ulos houkuttimena toimineesta kasvuvaiheesta, kohteesta siirrytään seuraavaan. Lolita ei kerro sellaisesta, eikä Humbert Humbertia maalata lapsia saalistavaksi pedoksi. Hän on tragikoomisen surullinen hahmo ja leskiäidin ohella kuvion suurin uhri. Viihteen varjolla näytetään kolikon toinen puoli, joka on kiistämättä hirvittävä kohtalo kantajalleen.

Iso osa Kubrickin tuotannosta sijoittuu tiettyyn aikakauteen, sen tyyliin, tuoreisiin aiheisiin ja näkökulmiin. Tähän astisesta urasta rikos noirit ja historiallinen spektaakkeli olivat aikansa kuvia, joita ei olisi sellaisenaan toteutettu muulloin. Paths of Gloryn kaltaisen elokuvan sen sijaan voisi tehdä milloin tahansa, aivan kuten Lolitan.

Onkin mielestäni suunnaton voitto kaikilla mahdollisilla tasoilla, että ilmestymisajankohta on juuri eikä melkein se mikä se on. Sekoitus Yhdysvaltojen ja brittien myöhäisen 50-luvun viattomuutta ja kapinaa, uusi nuoriso, Coca-Cola, matkalevysoitin ja purkkapop, aikaa ennen vallonkumousta ja muutosta, The Beatlesia ja John F. Kennedyn murhaa.

Kubrickin elokuvien kronologinen katselumaratoni on ollut mielessä vuosikaudet ja nyt kun se on koko komeudessaan mahdollista, olen tyytyväinen että sen järjestämiseen löytyi sille vaadittava aika. Jo tähän mennessä se on muovannut asenteita ja suhtautumista elokuviin yllättävänkin paljon, vaikka (debyyttiä lukuunottamatta) kaikki toistaiseksi läpikäydyt elokuvat olen nähnyt vähintään kolmeen tai neljään kertaan aiemmin.

The Killer's Kissista huomasin epäilyksistä huolimatta pitäväni vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, The Killing osoittautui aavistuksen heikommaksi kokemukseksi kuin muistelin, Paths of Glory on yhtä täydellinen kuin aina, joskin aistin ensikertaa siinä hienoisen mustan huumorin elementtejä. Spartacus ei ollutkaan niin vähäpätöinen kun muistelin, kannattaa käydä lukemassa lisäajatuksia sen kommenttilootasta. Ja nyt tämä. Ensimmäistä kertaa tajuan kuinka mieletön elokuva Lolita kaikkiaan onkaan.

Olen katsonut elokuvaa varmasti joka kerta hieman eri kulmasta ja oikeastaan pitänyt sitä jopa monenlaisena eri elokuvana. Se on niin monipuolinen, rakenteeltaan taitava, hahmoiltaan, näyttelijöiltään ja sanailuiltaan nerokas, että täytyy hieman ottaa takapakkia sanoihini Paths of Gloryn ylivertaisuudesta Kubrickin varhaiskaudella. Vaikka se täydellinen sodanvastaisena elokuvana, ja elokuvana muutenkin on, Lolita asettaa vertailun ikävään välikäteen, enkä ainakaan vielä voi sanoa kumpi sittenkään olisi parempi, eikä kahta niin erilailla upeaa elokuvaa kai vertailla tarvitsekaan.